Tampereen KV ja agilityä

Tampereen farssi tuli sitten todistettua omin silmin. Olihan tuo tiedossa, että parhaat paikat on jaettu, mutta odottihan sitä silti niitä arvosteluja ja ”jämä” palkintoja. Tosin minun koirasilmäni oli tällä kertaa tuomarin kanssa kovasti erimieltä. Erinomaiset arvosanat olivat tiukilla ja muun värisiä nauhoja sateli.

Minulla ei ollut omia koiria kehässä, mutta Alman veljelle irtosi harvinaisempi vaaleanpunainen nauha. Siitä sai olla iloinen, vaikka tiedossa oli, että paras uros on jo valittu. Niinhän se vaan menee, että tuomarilla on oikeus arvostella ja varmasti jonkinlaista pärstäkerroin peliä esiintyy suurimmalla osalla tuomareista joka ikisessä rodussa. Semmoista se nyt vain on. Ruotsalaisen tuomarin ja kasvattajan käytös nyt vaan oli niin häikäilemätöntä, että sai kehänlaidallakin nousemaan niskakarvat pystyyn.

Valitin jo viime näyttelykertomuksessani, kun briard -kehässä juostiin harjat kädessä, niin eiköhän tämä ruotsalainen kasvattaja seissyt harjoineen seissyt kehänlaidalla, kehänauhan sisäpuolella. Toki koiraa saa siistiä ja karvoja oikoa kehänlaidalla, jopa schapendoeksella, mutta kyllä sen terveellä maalaisjärjellä tajuaa missä on siistimisen ja puunauksen raja. Kaikenhuipuksi olivat jotkut onnistuneet näkemään, kun tämä kasvattaja oli suihkutellut koiriinsa jotain ainetta. Onneksi tätä asiaa vietiin eteenpäin. Tämä on jo niitä asioita, jotka säännöt kieltää ja hyvä niin. Kiitos uusille näyttelysäännöille, on kehänlaidalla seisominen jo paljon miellyttävämpää puuhaa, näistä säännöistä siis sietää pitää kiinni.

Briardit olivat olleet samassa kehässä jo aikaisemmin, mutta muutaman onnistuin silti bongaamaan. Meillä on nyt ollut tuo musta Salli, joka on kaikin puolin ulkonäöltään ja päältään täydellinen yksilö, mutta kyllä tuo fawn vaan on kaunis väri. Kunhan saan Teslan kunnialla kasvatettua kelvolliseksi koiraksi ja elämäntilanteeni taas eteenpäin, niin voin alkaa haaveilla ruskeasta briardista. Ehdottomasti semmoinen tulevaisuuteeni tulee kuulumaan jossain välissä.

Oli kuitenkin mukava nähdä koiraihmisiä ja koiria. Agilitykisoissa tuppaa olemaan usein niin yksinäistä. Nadan kanssa pari kertaa viime vuonna kisattiin, eikä siellä paljon tuttavuuksia päässyt tekemään. Näyttelyt kuitenkin sikseen, ainakin agilitykisoissa peli on rehellistä, jos ei lasketa mittaamista. Ei siinäkään sinänsä mitään epärehellistä ole, mitä nyt tuomareilla menee sentit sinne sun tänne. En vieläkään osta sitä, että nada on 47 senttiä korkea. 43,7 senttiä nielen jotenkuten ja katselen kateellisena selkeästi samankorkuisia tai jopa korkeampia koiria mediluokassa ;) Mutta semmoista sekin vain on. Koiramaailma on täynnä kateutta ja epäreiluutta, mutta antaa onneksi paljon enemmän, jotta mitä pienistä. Asioiden kanssa vaan pitää oppia elämään.

Nykyään agility on myös kamalan kilpailupainotteista. Hyväntuulinen harrastamisen maku on vähän hukassa omasta mielestäni. Tähän vaikuttaa monet asiat. Agilityn suosio on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana kerta kaikkiaan räjähdysmaista. Luulen, että kun lajin suurin suosio on saavutettu alkaa taas kilpailemisen ja harrastamisen välinen tasapaino korjaantua. Juteltiin juuri yhden seuralaisen kanssa, kun ennen mentiin porukalla kisoihin kannustamaan toisiaan ja katselemaan erilaisia suorituksia, niin välillä on jopa ikävä niitä aikoja, vaikka kisapäivät venyivät. Nykyään saman luokan kisat ovat yleensä peräkkäin ja kisoihin tullaan vaan omien starttien ajaksi.

Tiltu kävi samaan aikaan kun Tampereella palkittiin ruotsalaisia starttaamassa Vuokon kanssa pitkän tauon jälkeen Varkaudessa. Ensimmäiseltä radalta tuli harmillinen hylky, vaikka Tiltu teki hienoa rataa, kunnes loppumetreillä tuli juostua ohjausvirheen takia puomin ohi. Toisella radalla tehtiin sitten huolellista työtö ja varmisteltiin kontaktit, jotta Tiltu ei tulevaisuudessa keksi niitä taas alkaa loikkia. Tämä tuotti yliaikanollan. Seuraavalla kerralla sitten uskalletaan jo revitellä. Minä tyydyn raportoimaan Tiltun tuloksia, mutta saa nähdä haluanko koskaan kentänlaidalta seurata. Olen ikionnellinen, että Tiltu pääsee agilityä harrastamaan ja vielä aivan upean ohjaajan kanssa. Kotoa poismuuttamista seurannut Tiltun jättäminen ja harrastuksista luopuminen on kuitenkin ollut mulle tosi kova paikka. No pian täällä pyörii Tiltun lapsenlapsi =) Ensi viikonloppuna menen ihailemaan pentuja ja seuraava blogi on varmasti täynnä maidontuoksua ja pieniä tassunjälkiä.