Vuoden voittajaa ja elämää ilman puhelinta

Vuoden koiranäyttely annos tuli täyteen, kun vierailin Vuoden voittaja näyttelyssä Sannan, Markon ja Saran ”tuparipikkujoulujen” yhteydessä. Iloisia schapendoeksia oli riemu seurata kehän laidalta ja kyllähän se meidän Alma ainoana pentutähtenä vei ROP-pentu tittelin. Loppu luokkien aika kului loputtomia myyntikojua tutkiessa. Takaisin päästyä oli vuoden voittajatittelit jo ehditty jakaa.

Briardkehän laidalla ehdin muutaman kerran pysähtyä ja kurkistella näitten komistuksien menoa. Onneksi en ole koiratuomari, sillä aika moni olisi saanut minulta hylätyn ihan esittämisen kannalta. Mietin hetken, että olenko afgaanikehän laidalla, kun yksikin esittäjä juoksi kehässä harja kädessä (ehkä tämä oli näyttelyjännityksessä käteen unohtunut?) . Eikö ne puunaamiset voisi jättää edes kehän laidalle? Minun mielestäni siinä missä vinkulelut, niin ei myöskään harjat ja kammat kuulu kehänauhojen sisäpuolelle. Toinen seikka mihin kiinnitin huomiota oli ns. ”kuristamalla” esittäminen. Canis 6/08 lehdessä oli mainio juttu rodunomaisesta näyttelyesiintymisestä koulutettuna suorituksena.

Näyttelykoirien kohtelu on joskus varsin karmaisevaa katsottavaa. Näyttelyistä kiinnostuneet ihmiset eivät välttämättä ole koulutuksesta kiinnostuneita – ainakaan niin paljon, että hakisivat aktiivisesti uusia keinoja kouluttaa näyttelykoiriaan. Tämä johtaa usein siihen, että näyttelykoira survotaan näyttelykoiramuottiin, mahtui se sinne tai ei. Tällä tarkoitan sitä, että koiran koulutus hoidetaan lähinnä fyysisellä manipuloinnilla eli koiraa juoksutetaan hihna kireällä, joskus jopa kuristetaan hihnalla niin, etteivät koiran etujalat ota kunnolla maahan tai nypitään hihnasta, jos koira osoittaa pientäkin kiinnostusta vieressä olevaan lajikumppaniin. Näin on aina tehty, miksi siis muuttaa toimintatapoja?
Sari Paavilainen, Canis 6/08

Onneksi en itse juokse kehien sisäpuolella, niin minulla on varaa arvostella muita. Salli ei myöskään ole näyttely briardi, mutta hakkaa minun silmissäni muut mustat lampaat. Naurettavinta on, että neidin suurin ongelma on liika iloisuus ja innokkuus. Tämä kun nostaa kauniin J-koukku hännän selän päälle heiluvaksi viiriksi. Joskus olisi ilo käyttää neitiä, vaikka veteraaniluokassa, ihan vaan muiden nauruksi. Ei se näyttely ole niin vakavaa touhua. Onneksi schapendoeksilla arvostetaan kehässä iloista käyttäytymistä ja alkukantaisuutta. Tosin pelkään sitä päivää, kun tämäkin alkukantainen paimenkoira muutetaan turkkiroduksi. Ostakaa ihmiset niitä puudeleita, eikös ne ole sitä varten jalostettua, että saa rauhassa puunata?

Viikonlopusta selvittiin ja seuraava koiranäyttely vierailu tulee varmaan tapahtumaan Heinolassa osittain töiden merkeissä. Tuparit ja karaoket tuli hoidettua kunnialla. Maanantai aamuna väsyneenä heräsin ja kiirehdin kahdeksaksi ruotsintenttiin. Pikaista vauhtia pyöräilin keskusta Vähäraumalle ja aloin kaivaa puhelintani taskusta, jotta saisin sen äänettömälle. Taskusta ei löytynyt muuta kuin reikä. Maanantain jälkeen ei ole puhelinta näkynyt. Mari koetteli siihen päivän mittaan soitella, mutta lopulta akku ilmeisesti loppui. Porin poliisille ei vielä tiistaina kukaan ollut puhelintani toimittanut.

Sattuipa tämä kaikki vielä siihen sumaan, kun olin kuusi kissaa ruokittavana ja avaimia yms. sellaista piti sopia ja järjestellä. No tuli se todistettua, että kyllä elämästä selviää ilman kännykkääkin. Kissat tuli hoidettua ja tentit tentittyä. Sattuipa hyvä tuuri, kun Helsingin reissulta mukaan tarttui se pitkään hankintalistalla ollut herätyskello!

Viimeinen tentti tai oikeastaan välikoe oli keskiviikkona. Tämän jälkeen oli kiirehdittävä pakkaamaan ja linja-autoilemaan kohti Heinolaa, sillä torstaina oli yksi elämäni merkittävin päivä. Tosin tämän päivän merkitys aukenee vasta seitsemän viikon kuluttua. Käytiin Nadan kanssa heilastelemassa Retua Hämeenkoskella. Rakkautta oli ilmassa ja toivotaan nyt sormet ja varpaat ristissä, että se johonkin johtaisi. Kolmas kerta toden sanoo, kävi miten kävi.

Totta tosiaan, minulla oli tämmöinen...

Hyvin arvelin, että ahkera aloitus kaatuu lyhyesti. Syksyisen laiskottelu päivän ohessa kuitenkin löysin ikioman blogini ja muutaman yrityksen jälkeen onnistuin muistamaan tunnukseni ja salasanani.

Päivitetään tilanteeni, eli edelleen ollaan insinööriopiskelijoita, mutta omassa unelmaopiskelija boksissa elellään Porin keskustan tuntumassa 44 neliön yksiössä, jossa olisi lemmikin tai kahden paikka vapaana. Lemmikin pitoa harjoiteltiin, kun Salli täällä asusteli. Lähdin syyslomalla kuitenkin parin viikon ulkomaanreissulle ja Salli meni luonnollisesti vanhemmilleni ja toistaiseksi on sillä tiellä. Tiltu oli ikävissään syönyt karvansa etujaloista ja itse koitan saada taas ankeasta arjesta epätoivoisesti kiinni. Tällä hetkellä kulutan liikaa kallista aikaani rescue- sivustoilla sekä apulassa. Nadan juoksuja myös odotellaan ja toivotaan, että tärppäisi. Odottavan aika vaan on pitkä ja täydellisen lemmikkiyksilön tullessa vastaan en harkitsisi varmasti kauakaan.

Siivoojan hommat olen toivottavasti jättänyt lopullisesti taakseni. Tavoitteena on myös, että tämä olisi viimeisiä talvia, kun keikkaluontoisesti tarjoilen ja hengailen baaritiskin väärällä puolella hammasta purren ja drinkkejä väännellen. Toivottavasti saa keskittyä kaljapainotteiseen asiakaskuntaan, kun baarihommia tarjotaan.

Kaljakulttuuriin on tässä viimeisen kuukauden aika tullut tutustuttua muutoinkin. Ihan siis kultturellissa mielessä. Ystäväni Mallun kanssa kiersimme Euroopan kaljamaissa ja nautimme paikallisia oluita sivistävässä mielessä, jos kykenen voin laittaa parhaimmat otokset tännekin esille. Jälkeenpäin olen netistä imenyt yleistä tietoa oluista matkastamme inspiroituneena. Eihän tuo kaljanmaistelu tietenkään matkamme ainoa tarkoitus ollut. Belgiassa sekä Hollannissa näimme suomalaistuttuja ja Berliinissä nautimme kaupungin historiasta mahtavan turistikierroksen mukana. Suosikkiolutkin löytyi lopulta Berliinistä! Suosittelen kaupunkia lämpimästi kaikille ja muutaman päivän reissu sinne oli aivan liian lyhyt.

Palataanpa koiramaisiin aiheisiin. Tokoilut Tiltun kanssa tosiaan kaatuivat hyvään alkuun. Yhtenä syynä tosin oli täydet tokokokeet. Tarkoituksena oli myös mennä ensin Sallin kanssa vetämään alokasluokka läpi ja hankkimaan kisakokemusta. Porissa asuessamme jäi tokoilut yllättäen täälläkin väliin. Yksin ei vaan saa aikaiseksi treenattua. Sen sijaan kävimme muutaman kerran Satakunnan Pelastuskoirien raunioharjoituksissa ja viihdyimme erinomaisesti. Tulevaisuuden haaveena on paneutua tuohon harrastukseen todenteolla, oli sitten koirana schapendoes, briard tai random-rescue-sekoitus. Siinä tuli lueteltua ne tämän hetken kämppis ehdokkaatkin. Katsotaan minkä kohdalla tärppää ensimmäisenä.

Agilityn saralla sen sijaan kunnostauduin periaatteella lahjattomat treenaa. Tänä vuonna onkin jo takana neljä epätoivoista starttia Nadan kanssa. Epätoivoisuus se vain paheni loppua kohden ja ehkä se on uskottava, että periaatteeni ei toimi. Alun lupaavat yliaika nollat kaatuivat lopulta Riihimäellä, kun Nada katsoi minua kesken radan nappisilmillään kysyen:"Onks mun oikeesti pakko mennä". Toisen kerran, kun puomin alussa kävimme tätä keskustelua, päätin luovuttaa suosiolla ja maalin toki tulimme komeasti, vaikka suurin osa esteistä väliin jäikin.

Lemmikkikuumetta on onneksi helpottanut kummikissani, joita käyn kiusaamassa säännöllisin väliajoin sekä Una-neito, joka hoivaani on luovutettu muutaman kerran. Heinolassa käydessä saa, joka kerta päivitellä, kuinka Alma-pentu on kasvanut ja pähkäillä miksen jättänyt leveää vuodettani Heinolaan, kun vuoteeseeni on kummasti enemmän tunkua kuin täällä.

Riina kuittaa ja kiittää, eikä lupaa palata tämän vuoden puolella.

Tiltun tokoilut osa I

Päätin omaksi ilokseni ja koirani iloksi aloittaa tavoitteellisen harrastuksen. Olen varsin hyvä aloittamaan kaikkea, joten nähtäväksi jää kuinka pitkälle jatkamme. Alkutilanne on, että koira on 8-vuotias schapendoes tyttö, joka kilpailee agilityssä kolmosissa ja loistaa näyttelyssä valioluokassa. Vuosia sitten olen suorittanut Tiltun kanssa BH-kokeen ja toisella ohjaajalla on hankittuna ykköstulos tottelevaisuuden alokasluokasta, joten kilpailuoikeudet avoimeen ovat olemassa. Tiltu on aina ollut varsin itsenäinen ja ahne. Tokoilussa ei ole malttia riittänyt suorittaa loppuunasti kaikkia liikkeitä, joten nuorempana tokoilu jäi vauhdikkaamman agilityn varjoihin.

Viikko sitten testasin omalla takapihalla mitä rouvalla on muistissa. Yllätyin suuresti seuraamisesta, joka on ollut aina hyvin kaukaista. Toki vieläkin saisi koira olla tiiviimmin vierellä ja lähellä. Erityistä hiomista vaatii sivulla istuminen. Tiltu korjaa liikkeen pyydettäessä, mutta välillä saa pyytää useamman kerran ennenkuin takamus on juuri minun haluamallani kohdalla. Aikaisemmin Tiltu ei ole suostunut yhteistyöhön omalla pihalla lainkaan vaan on kyllästyttyään juossut kuistille odottelemaan sisäänpääsyä. Tällä kertaa Tiltu oli touhuissa mukana häntä heiluen. Liikkeestä seisominen ja luoksetulossa paikalleen jäänti onnistuivat yllättäen ilman lisäkäskyjä. Kaukoohjauset vaativat selkeästi opettelua. Istuminen on ongelma kaukoohjauksissa.

Eilen kävimme kentällä harjoittelemassa paikallaan oloa ja hyppyä. Paikallaan olossa ei ollut ongelmia, mutta hypyssä oli sitten senkin edestä. Itse hyppyhän ei ole agilitykoiralle ongelma, mutta se esteen takana istuminen ei sitten mennyt ihan heti jakeluun. Vein makupalan esteen taakse ja annoin "istu" käskyn, mutta Tiltu tarjosi kaikkea muuta. Maahanmeno, paikallaan seisomineen, takaisin hyppy ja takaisin kiertäminen tulivat kaikki kokeiltua, mutta istuminen ei käynyt kuuloonkaan. Lopulta tulin siihen tulokseen, että koitin saada koiran istumaan avustaen esteen väärältä puolelta. Tiltu ei onneksi tarvitse paljon etäisyyttä esteen ylittämiseen ja harjoitellessa estekorkeus voi olla kilpailutilannetta matalampi. Tällä keinolla koitetaan sitten pikku hiljaa kasvattaa etäisyyttä. Todennäköisesti kaukokäskyt opetellaan samalla metodilla.

Tavoitteena on siis saada Tiltun tottelevaisuus siihen pisteeseen, että muutaman kuukauden päästä oltaisiin kilpailukunnossa avoimeen luokkaan. Tavoitteiden toteutuminen on asia erikseen, mutta harjoittelussa on huomattavasti enemmän puhtia tavoitteiden ollessa olemassa. Voittaja luokan liikkeet unohdan suosiolla, koska sinne ei ole missään vaiheessa Tiltun kanssa tarkoitus mennä kilpailemaan. Jätetään haaveet seuraavan koiran kohdalle, jos toko-kärpänen puree kunnolla omalla kohdalla. Eilen illalla aloitin kyllä lukemaan Salme Mujusen "Tie Tottelevaisuusvalioksi" -kirjaa, jos tulisi edes avoimen luokan säännöt opittua.

Ilmeisesti minun on vihdoin aika avata oma tilitys sivustoni internetin ihmemaailmaan. Katsotaan kuinka ahkerasti jaksan tilittää. Yleensä innostun kaikesta vastaavasta varsin kausiluonteisesti. Omasta elämästä on kuitenkin mukava pitää kirjaa ja kirjoittaminen on aina ollut lähellä sydäntä. Ja kuuluuhan tuo journalismi omiin opintoihin.

Tämä on myös oiva keino pitää yllä koiratreeni päiväkirjaa. Päätin aloittaa tänä kesänä uuden harrastuksen, tokoilun. Ja syksyllä haaveilen ikiomasta koirasta omaan talouteeni. Kaverin houkuttelut tänne myös edesauttivat hieman rekisteröitymistä.

Todennäköisesti tulen tänne tilittämään paljon omaa elämääni. Aloitetaan, vaikka siitä, että minä 25-vuotias insinööri opiskelija asun vanhempieni luona ja siivoan hotellihuoneita tämän kesän. Voi olla myös mahdollista, että tilittämiseni jäi edelliseen lauseeseen. Takana on kuitenkin elämäni ankein ja turhauttavin talvi, joten tästä ollaan menossa vain ylöspäin. Toivottavasti myös uuden vai voisiko sanoa uudelleen elvyytetyn harrastuksen parissa.