lauantai 20. joulukuuta 2008

Vuoden voittajaa ja elämää ilman puhelinta

Vuoden koiranäyttely annos tuli täyteen, kun vierailin Vuoden voittaja näyttelyssä Sannan, Markon ja Saran ”tuparipikkujoulujen” yhteydessä. Iloisia schapendoeksia oli riemu seurata kehän laidalta ja kyllähän se meidän Alma ainoana pentutähtenä vei ROP-pentu tittelin. Loppu luokkien aika kului loputtomia myyntikojua tutkiessa. Takaisin päästyä oli vuoden voittajatittelit jo ehditty jakaa.

Briardkehän laidalla ehdin muutaman kerran pysähtyä ja kurkistella näitten komistuksien menoa. Onneksi en ole koiratuomari, sillä aika moni olisi saanut minulta hylätyn ihan esittämisen kannalta. Mietin hetken, että olenko afgaanikehän laidalla, kun yksikin esittäjä juoksi kehässä harja kädessä (ehkä tämä oli näyttelyjännityksessä käteen unohtunut?) . Eikö ne puunaamiset voisi jättää edes kehän laidalle? Minun mielestäni siinä missä vinkulelut, niin ei myöskään harjat ja kammat kuulu kehänauhojen sisäpuolelle. Toinen seikka mihin kiinnitin huomiota oli ns. ”kuristamalla” esittäminen. Canis 6/08 lehdessä oli mainio juttu rodunomaisesta näyttelyesiintymisestä koulutettuna suorituksena.

Näyttelykoirien kohtelu on joskus varsin karmaisevaa katsottavaa. Näyttelyistä kiinnostuneet ihmiset eivät välttämättä ole koulutuksesta kiinnostuneita – ainakaan niin paljon, että hakisivat aktiivisesti uusia keinoja kouluttaa näyttelykoiriaan. Tämä johtaa usein siihen, että näyttelykoira survotaan näyttelykoiramuottiin, mahtui se sinne tai ei. Tällä tarkoitan sitä, että koiran koulutus hoidetaan lähinnä fyysisellä manipuloinnilla eli koiraa juoksutetaan hihna kireällä, joskus jopa kuristetaan hihnalla niin, etteivät koiran etujalat ota kunnolla maahan tai nypitään hihnasta, jos koira osoittaa pientäkin kiinnostusta vieressä olevaan lajikumppaniin. Näin on aina tehty, miksi siis muuttaa toimintatapoja?
Sari Paavilainen, Canis 6/08


Onneksi en itse juokse kehien sisäpuolella, niin minulla on varaa arvostella muita. Salli ei myöskään ole näyttely briardi, mutta hakkaa minun silmissäni muut mustat lampaat. Naurettavinta on, että neidin suurin ongelma on liika iloisuus ja innokkuus. Tämä kun nostaa kauniin J-koukku hännän selän päälle heiluvaksi viiriksi. Joskus olisi ilo käyttää neitiä, vaikka veteraaniluokassa, ihan vaan muiden nauruksi. Ei se näyttely ole niin vakavaa touhua. Onneksi schapendoeksilla arvostetaan kehässä iloista käyttäytymistä ja alkukantaisuutta. Tosin pelkään sitä päivää, kun tämäkin alkukantainen paimenkoira muutetaan turkkiroduksi. Ostakaa ihmiset niitä puudeleita, eikös ne ole sitä varten jalostettua, että saa rauhassa puunata?

Viikonlopusta selvittiin ja seuraava koiranäyttely vierailu tulee varmaan tapahtumaan Heinolassa osittain töiden merkeissä. Tuparit ja karaoket tuli hoidettua kunnialla. Maanantai aamuna väsyneenä heräsin ja kiirehdin kahdeksaksi ruotsintenttiin. Pikaista vauhtia pyöräilin keskusta Vähäraumalle ja aloin kaivaa puhelintani taskusta, jotta saisin sen äänettömälle. Taskusta ei löytynyt muuta kuin reikä. Maanantain jälkeen ei ole puhelinta näkynyt. Mari koetteli siihen päivän mittaan soitella, mutta lopulta akku ilmeisesti loppui. Porin poliisille ei vielä tiistaina kukaan ollut puhelintani toimittanut.

Sattuipa tämä kaikki vielä siihen sumaan, kun olin kuusi kissaa ruokittavana ja avaimia yms. sellaista piti sopia ja järjestellä. No tuli se todistettua, että kyllä elämästä selviää ilman kännykkääkin. Kissat tuli hoidettua ja tentit tentittyä. Sattuipa hyvä tuuri, kun Helsingin reissulta mukaan tarttui se pitkään hankintalistalla ollut herätyskello!

Viimeinen tentti tai oikeastaan välikoe oli keskiviikkona. Tämän jälkeen oli kiirehdittävä pakkaamaan ja linja-autoilemaan kohti Heinolaa, sillä torstaina oli yksi elämäni merkittävin päivä. Tosin tämän päivän merkitys aukenee vasta seitsemän viikon kuluttua. Käytiin Nadan kanssa heilastelemassa Retua Hämeenkoskella. Rakkautta oli ilmassa ja toivotaan nyt sormet ja varpaat ristissä, että se johonkin johtaisi. Kolmas kerta toden sanoo, kävi miten kävi.